Hei,
Olen Minna Kuivalainen, uusi ETVO-vapaaehtoinen ja tarkoituksenani on viettää seuraavat kymmenen kuukautta Matagalpassa ja työskennellä Movimiento Comunalissa. Ajatus on, että osallistun erityisesti uuden “kansalaisten osallistuminen ja ruokaturva” –hankkeen toteutukseen ja seurantaan, ja autan tarpeen mukaan myös muissa MC:n toiminnoissa.
Olen valmistunut maisteriksi Lontoosta pääaineenani kehitysmaatutkimus, ja minulla on työkokemusta mm. Suomen Punaiselta Ristiltä. Kun mahdollisuus tarjoutui lähteä Kepan ETVO-ohjelman kautta Matagalpaan ja päästä seuraamaan etelän arkea paikan päältä käsin, päätin, ettei sitä missään nimessä voi jättää käyttämättä. Olen aikoinani ollut vaihto-oppilaana Chilessä, ja palattuani tiesin, että vielä joskus tulen asumaan Latinalaisessa Amerikassa. Nyt jos koska on aika toteuttaa pitkään mielessä pyörinyt haaveeni.
Tällä sivulla tarkoitukseni on kertoa kuulumisia Matagalpasta ja Movimiento Comunalin toiminnasta, sekä Nicaraguasta laajemminkin.
Tuoreimmat kuulumiset Nicaraguasta
7.8.2008: Päivä maaseudulla
Tyypillistä työpäivää ei Movimiento Comunalin toimistolla juuri ole. Viikossa vierähtää helposti useampi päivä erilaisissa kokouksissa ja koulutuksissa eri puolilla Matagalpaa. Toimistollakin istuessani päivän aikana saattaa sattua mitä vain. Vapaaehtoisia tulee yllätysvierailulle, toimistohuoneeni tulvii, sähkökatko tekee stopin työnteolle tai joku työntekijöitä muistaa yht’äkkiä, että tänäänhän oli se mielenosoitus, minne piti osallistua…
Tyypillisen epätyypillinen työpäivä voi olla vaikka maaseudulla monitorointimatkalla vietetty päivä. Heinäkuun puolessa välissä päätimme, että on aika käydä seurantakierroksella hankkeen kylissä, katsomassa miten maissi, pavut ja pihaistutukset voivat ja samalla muistuttaa kylien johtoryhmiä tulevasta kokouksesta seuraavalla viikolla. Vaikka kokoustamme johtoryhmien kanssa säännöllisesti, on eri asia olla heidän kertomansa varassa, kuin käydä omin silmin katsomassa miltä tilanne yhteisöissä näyttää.
Yksi perjantaiaamu kukonlaulun aikaan pakkauduimme MCN:n autoon ja suunnistimme kohti maaseutua. Kävelimme MCN:n työntekijän kanssa päivän aikana kilometritolkulla pitkin maissi- ja papupeltoja kukkuloilla projektiin osallistuvien kylien ympärillä. Monien hyödynsaajien pellot sijaitsevat kaukana maantiestä, sillä maa on siellä halvempaa – sekä ostaa, että vuokrata. Apatiten kylässä saimme kiitosta siitä, että ulotimme matkamme pidemmälle kuin kukaan aikaisemmin!
Seurantamatka vahvisti käsitystä jo kuulemastamme tilanteesta: hankkeen hyödynsaajien maissiviljelmät kasvavat hyvin, mutta pavut ovat runsaiden sateiden vuoksi kärsineet. Parhaimmillaan papusadot ovat keskinkertaisia, mutta monilla itäneet pavut ovat kellastuneet liiasta vesimäärästä, eikä satoja voi enää pelastaa. Huonoimmassa tilanteessa ovat ne, jotka ovat istuttaneet pelkkää papua, toisilla on kuitenkin vielä lupaavat maissisadot korvaamassa papujen heikkoa kasvua. Huomaan, että on aivan eri asia lukea ja kuulla huonoista satoennusteista, kuin kävellä don Pedron, don Rufinon tai doña Mercedecin viljelmillä, ja mielessään laskea, kuinka suuri osa pavuista on kellastuneita. Asia tuntuu paljon konkreettisemmalta nyt, kun vaarassa ovat tuttujen ihmisten viljelyt; ihmisten, jotka ovat ottaneet lainaa ja työskennelleet ahkerasti viljelläkseen, luonnonvoimien tuhotessa heidän työnsä jäljet. Jälleen kerran opetuksia elämän realiteeteista eurooppalaiselle kaupunkilaislapselle...
Pihaviljelmät puolestaan ilahduttavat meitä reissun aikana. Vierailemme pihaviljelmäkoulutukiin osallistuneiden naisten kodeissa, ja suuri osa heistä on jo istuttanut lahjoitetut siemenet. Näemme hienoja pihaistutuksia, älykkästä tilankäyttöä ja luovuutta kasvien istuttamisessa, ja minusta tuntuu, että nämä naiset ovat tienneet kaiken vihannesten viljelystä jo ennen koulutusta! Yksi viljelee maakasveja maassa, ja passionhedelmäköynnöksiä niiden yläpuolella luikertelevan verkon varassa. Toinen on rakentanut vihannespenkin, joka seisoo puujalkojen varassa, jotta muurahaiset ja kanat eivät söisi siemeniä. Kolmas käyttää pellolta kerätyistä ylijäämäkivistä tehtyä kasaa vähän vettä vaativien vihannesten viljelyyn. Ihailemme eri viljelymenetelmiä, ja päivän päätteeksi minulla ja Movimienton työntekijällä on kummallakin kassillinen kesäkurpitsaa kotiin vietäväksi.
Ihailemme vielä hankkeen edellisen etapin puitteissa lahjoitettuja hedelmäpuita, jotka ovat löytäneet tiensä hyödynsaajien pihoille ja pelloille. Puut eivät ole muutamassa vuodessa kasvaneet vielä kovinkaan suuriksi, mutta muun muassa lime- ja mandariinipuut kantavat jo hedelmää. Hedelmäpuiden avulla tuetaan paitsi perheiden ruokavalion monipuolistamista, myös kylien metsittämistä. Kun maat on hakattu pelloiksi ja laitumiksi, kuivuus jo muutenkin kuivuudesta kärsivillä alueilla lisääntyy, vesivarat vähenevät, maavyörymien riski kasvaa, ja polttopuun löytäminen käy vaikeaksi. Vähä väliä yritämme muistuttaa projektilaisiakin omaehtoisen puunistutuksen tärkeydestä, ja joskus jotkut istuttavatkin puita pihalleen. Se on jo yksi askel eteenpäin yrityksissä saada puiden istutuksesta normaali toimintatapa yhteisöissä.
Pelto- ja pihavierailujen lisäksi juttelemme epämuodollisesti hankkeen johtoryhmäläisten kanssa. Saamme heitä paljon hyviä vinkkejä hankkeen toimintaa varten. Kaikki kylät ovat erilaisia, ja on hyvä päästä selville, mitä erityyppistä tukea eri kylät tarvitsevat projektin toteuttamisessa. Välillä epämuodollisista keskusteluista saa huomattavasti enemmän irti, kuin yleisistä kokouksista, joissa aikataulu on aina liian tiukka, ja ihmiset usein väsyneitä kokouksen loppua kohti. Maa- ja lehmälainat ja niihin liittyvät kysymykset nousevat selkeästi useimmiten esille. Sanomattakin tulee selväksi, että tämä osa projektia kiinnostaa monia hyödynsaajia kaikkein eniten... Muistutamme johtoryhmäläisiä tulevista kokouksista ja papereista, jotka tulee toimittaa kokoukseen mennessä.
Seuraava päivä kuluu toimistolla muistiota kirjoitettaessa seurantamatkoista. Tyypillistä vapaaehtoisen työtä sekin.
30.6.2008: Arkea Matagalpassa
Neljä ensimmäistä kuukautta täällä ovat vierähtäneet salakavalan nopeasti. Jossain vaiheessa perhemajoitus vaihtui omaan asuntoon, ja kuiva kausi sadekaudeksi. Katoltani näkyvä maisema Matagalpan kukkuloille on muuttunut harmaanruskeasta savannista vihreäksi tropiikiksi. Maalle mentäessä auringon keltaiseksi paahtaman ruohon sijaan tietä reunustavat vihreät, orastavat pellot.
Sateiden tuomat muutokset omassa elämässä alkavat olla arkea: toimiston sisäpiha muistuttaa usein lasten uima-allasta. Välillä aloitan työpäiväni luuttuamalla työhuoneeni lattiaa, kun räystäs on yön aikana tulvinut. Sateen sattuessa kymmenen minuutin työmatkalla puolestaan ehtii sadetakista ja sateenvarjosta huolimatta kastua polviin saakka. Kotona televisioni on kosteusherkkä eikä toimi sateella – eipä sillä, että siitä näkyvän muutaman kanavan menettäminen olisi maailman harmillisin asia. Vaatteet eivät kuivu, kun ilman kosteusprosentti heiluu sadan tietämillä suurimman osan aikaa. Mikäli aurinko paistaa vähänkin, kannattaa siis heti ruveta pyykille, tai muuten kuivia vaatteita odotellessa saattaa vierähtää viisikin päivää...
Kuivan kauden muurahaisten sijaan asuntoani kiusaavat nyt banaanikärpäset. Lopputulos on sama: älä päästä yhtäkään ruuanmurusta tippumaan minnekään, tai jätä astioita tiskaamatta edes ruokailun ajaksi. Asuntoa voit myrkyttää vaikka loputtomasti ilman mainittavaa apua. Totu siis siihen, että jaat asuntosi erilaisten eläinten kanssa. Torakat ja hämähäkit ovat säännöllisiä vieraita, joten elämä on paljon helpompaa, mikäli kauhunväreiden sijaan niiden läsnäoloon suhtautuu välttämättömänä pahana. Gekkoliskot puolestaan ovat varsin sympaattisia, ja sitäpaitsi pitävät huolen, että niitä epäsympaattisempia eliöitä löytyy asunnosta vähemmän.
Ruokavalioni on kuukausien aikana huomaamattani aika lailla paikallistunut. Siihen on hyvin yksinkertainen syy: paikallinen perusruoka, riisi, pavut, tortilla ja valkoinen juusto ovat huomattavasti edullisempia kuin mikään tuontitavara. Minussa on myös herännyt aatteelinen kuluttaja: toreilta ja paikallista ruokaa ostaessani tuen suoraan paikallista tuottajaa, ja samalla rahamäärällä on köyhyyden poistossa paljon suurempi vaikutus kuin monikansallisten yritysten tuotteita tai tuontitavaraa ostettaessa. Ostaessani juuston suoraan naapurilta, rahani menevät suoraan perille ilman välikäsiä tai suurta välissä jylläävää koneistoa. Niinpä pastaa löytyy ruokapöydästäni yhä harvemmin, ja huomaan sen sijaan keskustelevani ihmisten kanssa parhaista tavoista valmistaa gallo pintoa... Harjoittelusta huolimatta omani ei edelleenkään ole yhtä hyvää kuin alkuaikojen isäntäperheen äidin valmistama, ja ruuanlaittoyritysten välillä käyn kysymässä hänen neuvojaan uudestaan ja uudestaan. Ihan kaikista tuontitavaroista en ole ollut valmis luopumaan: oliiviöljy on ehdoton ruokaa laitettaessa, ja suklaata pitää saada aika ajoin. Kahvini puolestaan on vientilaatua, vaikkakin Nicaraguassa valmistettua.
Päivät kuluvat samanlaisten arkisten asioiden parissa kuin Suomessakin. Töissä käynnin lisäksi on siivottava, tehtävä ruokaa ja pestävä pyykkiä – asunnossani ei ole pesukonetta. Vaikka Matagalpassa monet alkavat olla tottuneita ulkomaalaisiin työntekijöihin ja harjoittelijoihin, joita pyörii täällä tasainen määrä koko ajan, onnistun vielä aika ajoin löytämään paikallisia, joita voin järkyttää kertomalla, että valmistan itse ruokani suurimman osan ajasta, ja että menen lounaalla kotiin syömään. Jotkut ovat päätelleet ilmeisesti amerikkalaisten tv-sarjojen pohjalta ulkomaisen elämäntyylin jotenkin radikaalisti omastaan poikkeavaksi tai sitten eivät muuten vain osaa ajatella, että ulkomaalaisetkin syövät, siivoavat ja käyvät kaupassa. Minusta on hauska järkyttää ihmisiä kertomalla, että elän ihan normaalia elämää...
Tietenkään elämäni ei ole aivan samanlaista kuin keskivertomatagalpalaisen. Olen lähes kolmekymppinen ja lapseton, mikä on monista varsin tavatonta. Jo muutaman kuukauden täällä olon jälkeen olen nähnyt maata enemmän kuin monikaan Matagalpan maaseudulta tai lähiöistä kotoisin oleva. Asuntoni on suomalaismittakaavassa vähintäänkin erikoinen, mutta täkäläisellä mittakaavalla puolentoista hengen ja varmasti lähemmäs viidenkymmenen neliön yksiö/kaksioni, jonka kylpyhuoneen katto vuotaa ja suihku hajoaa aina säännöllisin väliajoin, on varmasti siitä paremmasta päästä. Asuinalueeni on myös turvallinen, eikä minua pelota kävellä kotiin pimeälläkään. Takapihalla asuva naapurin vahtikoira puolestaan takaa, että kotonakin on turvallinen tunne. Ja tietenkin olen vapaaehtoistyöntekijänäkin paremmin toimeentuleva, kuin monikaan täkäläinen ikäiseni yliopistokoulutuksen saanut – puhumattakaan keskivertomatagalpalaisesta, joka on käynyt noin kuusi vuotta koulua.
Vieraillessani maaseudulla tai lähiöissä en voi olla tuntematta jatkuvaa huonoa omaatuntoa omasta hyvästä tilanteestani. En voi kuin olla kiitollinen, etten asu savesta ja palmusta muuratussa majassa tai puutalotalossa, jonne vesi sataa sisään lautojen välistä, tai ettei joki tulvi kotiini sateellakaan. Tuloerot Nicaraguassa ovat valtavat, ja työni täällä pitää huolen, etten unohdu elämään epätodellisessa pienessä kuplassani toimiston ja kodin välillä. Movimiento Comunal tekee lähtökohtaisesti töitä köyhien lähiöiden ja maaseutukylien kanssa, ja sitä kautta minulla on ollut ainutlaatuinen tilaisuus tutustua ihmisiin, jotka väsymättömästi tekevät töitä oman alueensa elinolosuhteiden parantamiseksi. Eräskin järjestön naisaktiivi kertoi ylpeänä minulle, kuinka muutamassa vuodessa hänen ruvettua vetämään paikallisryhmää lähiössään, sinne on saatu kuntaa painostamalla vedettyä vesiputket, lahjoitettua käymälät asukkaille, joilta sellainen puuttui, ja kuinka nyt on meneillään painostus katuvalohankkeen aloittamiseksi, jotta ihmiset tuntisivat olonsa turvallisemmaksi. Kun jatkuvasti kuulee ja lukee uutisia korruptiosta ja tilanteen huonotumisesta Nicaraguassa tai kehitysmaissa ylipäänsä, on ihana nähdä, että maassa on myös paljon äärimmäisen yritteliäitä ihmisiä, joiden työ tuottaa positiivisia tuloksia.
16.5.2008: Hankkeen alkuvaiheita
Kansalaisvaikuttaminen ja Ruokaturva –projekti pääsi vihdoin kunnolla vauhtiin avauskokouksessa kylien johtoryhmäläisten kanssa. Kokoukseen oli saapunut kiitettävä määrä edellisen projektin aktiiveja – maata vaivanneesta bussilakosta huolimatta. Osa tuli kävellen useiden kilometrien takaa, osa hevosella, ja muutama onnistui liftaamaan kyydin. Tuntui aivan anteeksiannettavalta, etteivät kaikki onnistuneet saapumaan perille. Osa entisen projektin johtoryhmäläisistä ei myöskään enää ole kiinnostunut jatkamaan uuden projektin puitteissa, ja projektin alkajaisiksi kylissä onkin tarkoitus järjestää tilaisuudet, joissa projektin esittelyn lisäksi pidetään uusien johtoryhmien vaalit.
Avajaiskokous pidettiin Guadalupe Abajon kylän asukastuvassa, joka samalla varustettiin projektin avustuksella muovituoleilla ja -pöydillä. Jatkossa ohjausryhmien yhteisten kokousten järjestäminen sujunee helpommin, kun johtoryhmäläisten ja projektissa mukana olevien kyläläisten ei aina tarvitse tehdä raskasta matkaa Matagalpaan saakka.
Esittelimme johtoryhmille uutta projektia ja sen tavotteita, ja samalla kävimme oppimistarkoituksessa läpi edellisen projektin evaluaation lopputuloksia. Tarkoituksena on tietenkin yrittää ottaa opiksi edellisen projektin heikkouksista, jotta nykyisen projektin toteutus paranisi ja vaikuttavuus kasvaisi.
Uusi projetki näytti saavan varsin innostuneen vastaanoton – eikä kukaan johtoryhmäläisistä mukissut, vaikka ensimmäisten kuukausien työmäärä tuleekin olemaan melkoinen. Satokausi on juuri alkamassa, joten maatalouslainat, joita kylät hoitavat jo varsin itsenäisesti, on tarve saada maksuun heti. Samoin koulutukset pihaviljemistä ja siementen jako viljelmiä varten on tarkoitus toteuttaa mahdollisimman pian, jotta viljelmät saadaan pystyyn talvea ja sadekautta vasten parhaan sadon takaamiseksi. Guadalupe Abajon koulun opettaja sai tehtäväkseen laatia toivelistan asukastupaan koottavaa kirjastoa varten. Tämän lisäksi tarkoitus on laajentaa hyödynsaajien määrää kaikissa kylissä ja valita kyliin uudet johtokunnat. Siinä onkin jo tekemistä kyllikseen ensimmäiseksi kuukaudeksi maassa, jossa suurimmalla osalla asukkaista ei ole puhelinta käytössä, ja tiedonvälitys kulkee etupäässä suusta suuhun. Pelkkä tulevasta kokouksesta sopiminen ja tiedottaminen on välillä mutkan takana, ja asiat etenevät pakostakin hitaammin kuin Suomessa. Siihen täytyy vain tottua, vaikka välillä kaiholla muistelen, miten helposti kotona sai yhdellä puhelinsoitolla tai sähköpostiviestillä hoidettua paljon asioita.
Projekti on nyt siis saatettu kunnialla alkuun, ja innostuneen vastaanoton jälkeen on mukavaa päästä työskentelemään sen parissa. Lupaan pitää teitä säännöllisesti ajan tasalla sen etenemisestä.
8.5.2008: Kuulumisia Matagalpasta
”Kansalaisvaikuttaminen ja ruokaturva” -projekti on vasta alkamaisillaan ja projektiin liittyvät varsinaiset aktiviteetit eivät ole vielä päässeet käyntiin. Niinpä olen käyttänyt aikaani tutustumalla muuhun Movimiento Comunalin toimintaan Matagalpan alueella. Ensimmäisen kuukauden aikana olen ehtinyt paitsi käydä tutustumassa projektissa mukana oleviin kyliin myös osallistua erilaisiin aktiviteetteihin ja seminaareihin alkaen ympäristövalistuksesta ja päättyen naisten oikeuksiin.
Movimiento Comunalilla on varsin aktiivinen joukko paikallisia vapaaehtoisia, jotka osallistuvat eri aktiviteetteihin ja koulutuksiin sekä kampanjoivat oikeuksiensa puolesta. Koska toiminta on varsin monimuotoista, vapaaehtoisille löytyy varmasti oman mielenkiinnon mukaista tekemistä.
Muutaman viikon täällä olon jälkeen osallistuin kaksipäiväiseen koulutustilaisuuteen ruokaturvasta. Soynica-järjestön asiantuntija kertoi terveellisistä ruokatottumuksista ja imettämisen tärkeydestä Matagalpan läänin MCn paikallisosastojen johtajille. Kyseessä on osa pitempää koulutussarjaa ruokaturvasta ja terveellisistä ruokatottumuksista. Tarkoitus on, että paikallisosastojen johtajat puolestaan vievät koulutuksen anteja eteenpäin omissa yhteisöissään ja koulutuksessa mietittiinkin käytännön keinoja millä saada ihmiset muuttamaan ruokatottumuksiaan terveellisemmiksi.
Ihmisillä on Nicaraguassa vastaavia ongelmia ruokatottumusten suhteen kuin Suomalaisillakin: hedelmiä ja vihanneksia syödään liian vähän, ja varsinkin kaupungissa valmisruuat ja virvoitusjuomat yleistyvät kovaa vauhtia. Maaseudulla puolestaan ongelmana on köyhyys ja resurssien puute. Hedelmät ja vihannekset jäävät ostamatta, jos niitä ei kasva takapihalla ja oman pihan vihannekset saattavat mennä ennemmin myyntiin kuin perheen ruokapöytään. Myös äidinmaidonkorvikkeet ovat länsimaisen propagandan ansiosta haluttua tavaraa eikä imettämisen hyviä puolia välttämättä aina tiedosteta. Olemattomat äitiyslomat puolestaan pakottavat töissä käyvät naiset siirtymään pulloruokintaan hyvinkin nopeasti.
Olen myös itse päässyt osallistumaan Movimiento Comunalin toimintaan terveellisimpien ruokatottumusten puolesta: olemme pitäneet pienimuotoisia valistustilaisuuksia terveellisen ruokavalion tärkeydestä MC:n kylä- ja naisverkostojen tapaamisten yhteydessä. Koulutusten käytännön toteuttaminen vaati minulta hieman enemmän mielikuvitusta kuin mihin olen Suomessa tottunut: PowerPoint-esitysten sijaan käytämme fläppipapereita, jotka mielellään sisältävät havainnollistavia kuvia, sillä kaikki eivät osaa lukea tai kirjoittaa. Olen siis joutunut herättelemään kauan uinuneita piirustus- ja askartelutaitojani. Alun perin suunnittelemani kommenttien kirjoittaminen fläppipaperille osoittautui mahdottomaksi, kun paperini ovat olleet milloin liimattuna piikkilanka-aidassa ja milloin naulattuna puunrunkoon. Onneksi ainakin aika ajoin aiheesta on syntynyt vilkasta keskustelua, mikä tarkoittaa, että espanjankielinen puheeni on ymmärretty. Vaikeampi asetelmana välillä sen sijaan on ”minä eurooppalaisena ja täkäläisittäin rikkaana” kertomassa kalliiden vihannesten tärkeydestä. Minulla ei todellakaan ole vastausta kysymykseen mitä tehdä, jos kuivuus vie suurimman osan pihaviljelmistä ja töiden puutteessa rahaa ei ole ostaa vihanneksia markkinoilta.
Onneksi suurimmaksi osaksi sanomani näyttää ainakin tulevan ymmärretyksi, jos ei käytännössä toteutetuksi: ostakaa Coca colan sijasta ennemmin kauden vihanneksia, jota saa sillä hetkellä suhteellisen edullisesti.
8.5.2008: Nicaraguan ruokaturvatilanteesta
”Äärimmäinen köyhyys nousi 140 prosenttia vuodesta 2001 vuoteen 2007” otsikoi täkäläinen sanomalehti. Juuri julkaistun tutkimuksen mukaan 2,2 miljoonaa nicaragualaista elää köyhyysrajan alapuolella. Kansallisena köyhyysrajana pidetään alle 596 Cordoban (n. 31 USD) tuloja kuukaudessa, mikä vastaa suoraan käsitettä ”alle dollari per päivä” ja äärimmäisen köyhyyden raja on alle 327 Cordoban (n. 17 USD) kuukausitulot. Sanomattakin lienee selvä, ettei kolmella kymmenellä dollarilla saa juuri mitään edes Nicaraguan hinnoilla – oma kuukauden ruokalaskuni ylittää tuon summan kirkkaasti, asunnon vuokrasta tai vaatteista puhumattakaan. Erot kaupunkien ja maaseudun välillä ovat huimia: 30 prosenttia kaupunkiväestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, kun sama luku maaseudulla on 70 prosenttia.
Painavimmat syyt köyhyyden lisääntymiseen Nicaraguassa ovat maailmanlaajuinen ruuan hintojen nousu sekä nykyinen korkea öljyn hinta. Ruuan hinta on noussut jyrkästi koko maailmassa viimeisten muutaman vuoden aikana. FAOn mukaan maailmanlaajuinen peruselintarvikkeiden hinta on noussut 40 prosenttia vuodesta 2006. WFP:n mukaan taas tortillan hinta Nicaraguassa on noussut 54 prosenttia sitten tammikuun 2007. Tämänasteinen hintojen nousu vaikuttaa erityisesti kaikkein köyhimpien tilanteeseen, sillä pienikin perustarvikkeiden hintojen nousu saattaa muuttaa tilanteen kestämättömäksi köyhyysrajan tuntumassa eläville ihmisille. Tämä tilanne näkyy selvästi Nicaraguan jokapäiväisessä elämässä, ja ruuan hintojen nousu on yleinen puheenaihe kylissä vieraillessani. Vaikka oman vilja myynnistä saisikin nyt hieman korkeamman hinnan, tuotto ei riitä kattamaan kohonneita elintarvike- ja lannoitekustannuksia. Tilannetta pahentaa korkea öljyn hinta, joka vaikuttaa suoraan esimerkiksi kuljetuksen ja sähkön hintaan ja epäsuorasti suureen osaan saatavilla olevista tuotteista. Pelkästään omien tuotteiden vieminen markkinoille myytäväksi on jo monille lähes kestämätön menoerä. Yhä useammat ihmiset elävät käytännössä riisillä ja ajoittain pavuilla elintarvikkeiden hinnan noustua lähes kestämättömäksi.
Äärimmäisen huono työllisyystilanne heikentää ihmisten mahdollisuutta selviytyä muutoksista maailman markkinoilla. Vuoden 2005 väestölaskennan mukaan 42 prosentilla Matagalpan alueen yli 10 vuotiaista asukkaista oli tuloja tuottava työ, epävirallinen työ mukaanlukien. Tästä osuudesta 35 prosenttia kävi suomalaisittain ymmärrettynä palkkatöissä. Suurin osa ihmisistä työllistyy maanviljelyn, epävirallisten pienyritysten ja esimerkiksi kausiluontoisen kahvinkeruun parissa.
Nicaragua on pyrkinyt vastaamaan maansa heikentyneeseen ruokaturvatilanteeseen muun muassa laajojen ruokaturvaohjelmien avulla, jonka kautta tarjotaan mm. lainoja lannotteiden ostoon sekä kanojen ja sikojen tuottamiseen. Nämä ohjelmat tavoittavat parhaimmillaankin vain murto-osan heikkoon tilanteeseen joutuneista ihmisistä ja kritiikkiä on kuulunut ohjelman hitaasta etenemisestä sekä siitä, että hyödynsaajat valitaan puoluekannan mukaan. Uusia ohjelmia on kuulemma suunnitteilla, mutta niiden alkamisesta – tai tehokkuudesta – ei ole takeita.
Vallitsevassa tilanteessa Kansalaisten osallistuminen ja ruokaturva –projekti on entistäkin ajankohtaisempi. Vaikka projekti toteutetaankin muutamissa yhteisöissä Matagalpan kunnassa, on sen avulla mahdollisuus vaikuttaa ainakin näiden yhteisöjen tilanteeseen. Siemen- ja lannoitelainat mahdollistavat paremman viljelyn ja pihaviljemien sekä eläinlainojen avulla pyritään monipuolistamaan ruokavaliota ja tulonlähteitä yhteisöissä. Kansalaisvaikuttamiseen liittyvien koulutusten ja aktiviteettien avulla pyritään puolestaan kannustamaan ihmisiä toimimaan omien oikeuksiensa puolesta yhteisöjen ongelmien ratkaisemiseksi. Maalainojen avulla pyritään tarjoamaan mahdolliuus viljelyyn myös kaikkein köyhimmille yhteisön jäsenille, jotta he eivät jäisi hintakehityksen ulkopuolelle. Maattomat ihmiset vuokraavat maata useimmiten ”medias” periaatteella, jossa vuokraaja tekee työn ja puolet sadosta annetaan maan omistajalle. Kaiken logiikan mukaan maanomistus ja sitä kautta suuremmat sadot voivat ainakin periaatteessa parantaa ihmisten asemaa merkittävästi. Maanomistajan on myös helpompi saada esimerkiksi lainaa uusiin investointeihin ja sitä kautta parantaa elintasoaan.
Pienellä hankkeella ei ratkaista koko Nicaraguan ongelmia, mutta tavoitteena on vaikuttaa positiivisesti ainakin muutamien ihmisten elämään. ”Ainakaan emme tunne itseämme unohdetuiksi” oli erään kyläläisen kommentti projektista. Toivotaan, että muistamalla kyläläisiä saamme heitä aktivoitua myös itse toimimaan oman asemansa parantamiseksi. Köyhässä maassa, missä sosiaaliturvaa ei ole olemassa, kukaan ei tee sitä heidän puolestaan.
27.2.2008: Perillä Matagalpassa
Viikkojen pakkaamisen, asioiden järjestelyn ja paperisodan jälkeen olen vihdoin saapunut Matagalpaan. Pakaessani tavaroitani ehdin jo muistaa, miksi muuttoprosessi ulkomaille on lähinnä konkreettista tuskaa ja taisin jo muutamaan kertaan vannoa, etten vähään aikaan muuta enää minnekään. Nyt, muutaman päivän jälkeen, muuttorumba alkaa onneksi tuntua muinaishistorialta. Uusi ympäristö pitää ajatukset poissa kotimaasta varsin tehokkaasti. Nähtäväksi jää, mitä kaikkia asioita olen unohtanut hoitaa ennen lähtöä…
Muutamassa päivässä olen ehtinyt tehdä paljon asioita: tutustua Kepan toimistoon Managuassa, metsästää kadonneita matkalaukkuja, saapua Matagalpaan ja aloittaa työt. Töitäni on suunniteltu jonkin verran Kepan Karlan ja MC:n Janettin kanssa, mutta ensimmäiset päivät menevät varmasti lähinnä ihmetellessä ja järjestön toimintaan tutustuessa. Toimiston pihalla on meneillään lasten taekwondotunti ja melutaso on sen mukainen. MC on luvannut toimistonsa sisäpihan taekwondoseuran käyttöön iltapäivä neljästä aina myöhään iltaan saakka. Hienoa, että MC tarjoaa tilojaan hyvään tarkoitukseen, mutta vastaava ei taitaisi kotimaassa mennä läpi työrauhan säilyttämiseen vedoten: desibelien määrällä ei ole rajaa kun ryhmä lapsia potkii innoissaan ilmaa ja välillä toisiaankin. Itselle lasten liikuntatunnit ovat muistutus lähinnä siitä, että pelkkä neljänkymmenen viiden asteen ylämäki nykyiseen asuinpaikkaani ei taida käydä riittävästä liikunnasta.
Ollakseen varsin pieni kaupunki, Matagalpa vaikuttaa hyvin elävältä. Pääkadut ovat täynnä tööttäileviä autoja ja ihmisiä matkalla jonnekin tai myymässä kuka mitäkin. Kukkuloiden ympäröimä ja niille levittyvä kaupunki vaikuttaa kuitenkin hyvin ystävälliseltä, kyllä täällä varmasti seuraavat kymmenen kuukautta viihtyy.